Myytti 7 – Oikeaan rakkauteen ei kuulu kriisejä

Ihminen on harhojensa vanki ja yksi suurimmista harhoistam­me on kuvitelma, että hyvä elämä syntyisi ilman kriisejä, ongel­mia ja huonoja päiviä. Sehän on kuin uskomus valosta ilman varjoa. Harhassa ei ole oikeastaan ihmettelemistä, koska esi­merkiksi julkisuuden henkilöiksi kelpuutetaan vain niitä, joi­den asiat ovat aina onnellisesti ja hyvin – ja jotka jaksavat hy­myillä kameroiden edessä vuodesta toiseen.

Näiden esikuvien myötä myös elämän tarkoitus on mää­ritelty varsin oudosti: Se on saavuttaa maksimaalinen määrä henkilökohtaista onnea. Elämän pitää olla helppoa ja mukavaa, työssä ja kotona. Tällaisessa onnen tilassa ei ole sijaa elämän kipeälle puolelle, ei epäonnistumisille ei myöskään in­himillisyydelle. Onni saavutetaan silloin kun ollaan kauniita, rikkaita, terveitä ja muodikkaita. Toisena onnen lähteenä pidetään asemaa, johon sisältyy paljon valtaa. Tällai­nen onni on yksi elämän suurista valheista. Elämän asenteena se on kestämätön, ja yrittämällä elää sen mukaisesti altistumme pettymyksille ja masennukselle. Mitä on valo, josta puuttuu varjo?

Tällainen harha on tehokkaasti unohtanut, että elämään parhaimmillaankin kuuluu myös kriisejä, sairautta, luopumis­ta, kärsimystä ja kuolemaa. Mitään näistä ei voida rajata elä­män ulkopuolelle.

Kriisit kuuluvat elämään. Itse asiassa ne ovat olennainen osa sitä. Voisin väittää, että ilman kriisejä ei hyvä elämä ole mahdollista. Tarvitsemme niitä kasvattajiksi, kypsyttäjiksi ja opastajiksi. Niiden kautta saamme asioita tärkeysjärjestykseen. Luovuutemme pääsee kukkimaan. Elämämme rikastuu syvyys­suunnassa. Kriisit antavat elämälle laadun.

Täystuhosta syntyy uusi elämä

Katselin joskus luonto-ohjelmaa televisiosta. Kuvat kertoivat Af­rikassa raivonneen metsäpalon jäljistä. Palo oli pyyhkinyt voimalla yli isojen savannialueiden ja tuhonnut satoja heh­taareja maata. Maisema oli lohduton. Pelkkää tuhkaa joka puolella. Vain yksinäisiä, hiiltyneitä Akasiapuiden runkoja tör­rötti siellä täällä pystyssä.

Tuhoaluetta esitteli luonto-asiantuntija. Haastattelija päivitteli metsäpalon lohduttomuutta ja kysyi oliko luon­to nyt täysin tuhoutunut? Asiantuntija toi esille aivan uu­den näkökulman. Hän totesi, ettei täystuhosta suinkaan ol­lut kysymys, vaan uudesta kasvun mahdollisuudesta. Sit­ten hän pyysi kameramiestä näyttämään lähikuvaa puiden juurille.

Ja toden totta. Maahan oli täynnä pienen pientä vih­reää taimikkoa, joukossa erittäin kauniita pieniä kukkia. Loh­duttoman tuhkan keskeltä ne työntyivät esiin. Asiantun­tija kertoi, että kun Akasiapuut vielä olivat elossa, ne muodostivat al­leen suuria varjoalueita. Sen lehvästö on runsas, ja se jättää varjoonsa paljon sel­laista aluskasvillisuutta, joka ei pimennossa saa elinmahdollisuutta.

Kun varjo metsäpalon seurauksena on poissa, aivan uu­det kasvit ovat nousseet kukoistamaan. Tuhkan keskeltä syntyy uutta elämää.

Ajatus sopii erinomaisesti siihen, mitä kriiseissä ihmiselle ta­pahtuu. Täystuholta tuntuva myllerrys antaa uudelle kasvulle mahdollisuuden. Syntyy luovia ajatuksia, rohkeutta, uusia innovaatioita, joita ei koskaan kek­sittäisi ilman kriisiä.

Kriisit kuuluvat olennaisena osana myös parisuhteen ke­hitykseen. Valitettavan usein varsinkin nuoret parit tuntuvat olevan tästä tietämättömiä. Kun ensimmäinen kriisi yllättää, tehdään virhetulkinta: Olen mennyt aivan väärän ihmisen kanssa naimisiin. Kaikenhan piti olla niin onnellista. Tästä selittynee eropiikki parisuhteen ensimmäisten vuosien aikana.

Monilla ei tässä tilanteessa ole välineitä kriisin läpityösken­telemiseen. Jotkut eroavat suinpäin ja etsivät uuden puolison, jonka kanssa kriisejä ei mukamas tule. Ainakin niin on itselle uskoteltava. Toiset räpiköivät kriisinsä läpi. He ovat seuraavan kriisin tullessa valmiimpia ja vahvempia ottamaan sen vastaan. Samalla he ovat saaneet arvokkaan kokemuksen siitä, ettei krii­si ole elämän loppu, vaan siitä voi myös oppia jotakin tärkeää.

Kriisi ei siis ole vain uhka, se on myös mahdollisuus. Mah­dollisuus ja voimavara sekä persoonalliseen että parisuhteen kasvuun. Kriisin kautta ihminen tulee yhä syvemmin tietoi­seksi omasta itsestään, tunteistaan ja tarpeistaan. Yhtä tärkeää on se, että oppii myös ilmaisemaan näitä sisäisiä tuntojaan toiselle. Mitä tie­toisemmaksi tulee itsestään, sitä vahvemmaksi yksilöksi kasvaa ja pystyy paremmin puolustamaan niitä arvoja, jotka itselle ovat tärkeitä. Kummallakin on silloin enemmän annettavaa myös parisuhteessa.