Myytti 10 – Menneisyyden luurangot pilaavat mahdollisuutemme onnistua

Menneisyys merkitsee toisille ihmisille tuhon voimaa ja toisille elämän voimaa. Oma suhtautumistapamme ratkaisee, kumpaa se on meille enemmän.

Tiedämme tyyppejä, jotka ovat täysin vakuuttuneita siitä, että vanhemmat ovat pilanneet heidän elämänsä. ”Kun olin pieni, isä ryyppäsi ja hakkasi meitä lapsia. Siksi elämäni on mennyt pieleen.” Entinen asiakkaani kertoi, että jos lapsuuden kodista on jotakin jäänyt mieleen, niin äidin sanat, jotka hän huusi aina suutuspäissään: ”Sinun ei olisi koskaan pitänyt syn­tyä. Omalla tulemisellasi olet pilannut minun elämäni.” Aika masentavat eväät lapselle.

Eräs nainen kertoi, että äiti sairasti reumaa silloin kun hän oli pieni ja tämä joutui viettämään paljon aikaa vuoteen omana. Isä oli tietenkin töissä. Vanhimpana lapsena hän joutui ottamaan vastuuta nuorempien sisarusten hoidosta, kun äiti ei jaksanut. Hän yritti parhaansa, mutta silti äiti aina haukkui häntä. Lii­an suuri vastuu ja kannustuksen puute painoivat tytön hartiat köyryyn jo pienenä eikä hän vieläkään usko itseensä.

Joku kertoo, että kun meni kouluun, siellä opettaja kohteli kaltoin, mollasi kavereiden silmissä ja osoitti kaikin mahdolli­sin keinoin, että hänen suosiotaan oli turha yrittää kalastella. Opettajalla oli omat suosikkinsa.

Tällaisia ovat ne menneisyyden luurangot, joihin jämähdäm­me kiinni kuin Lootin vaimo. Hän ei uskaltanut irrottautua menneestä, vaan kääntyi haikailemaan entisten perään ja jäh­mettyi suolapatsaaksi. Kuvaava tarina: menneisyyteen takertuminen jähmettää ihmisen.

Merkittävää on, että todelliset vankilamme, elämämme jäh­mettäjät eivät ole ulkopuolisia uhkia, vaan oman päämme sisäl­lä olevia asioita. Omat pelkomme, rajoittavat uskomuksemme ja itseluottamuksen puute ovat todellisia uhkiamme. Ne ovat luurankoja, jotka alkavat kolista kaapeista aina, kun elämä antaa meille mahdollisuuksia ja houkuttelee meitä uusiin haasteisiin.

Luurangot tuntuvat pelottavilta ja estävät meitä luotta­masta kykyihimme. Ne ovat niitä pikku piruja, jotka kuiskut­televat korvaamme valheita siitä, ettemme selviydy, kehottavat meitä luovuttamaan. Jos uskomme luurankojen kuiskutuksia, olostamme tulee epävarma. Niinpä me jähmetymme menneiden vangeiksi. Elämän mahdollisuudet luisuvat käsistämme. Surullista.

Menneisyys voi olla meille joko tuhon voima tai elämän voima. Kumpaa se on enemmän, sen päätämme itse. Patolo­gisointi saattaa hämärtää mielemme niin, että näemme men­neisyytemme vaikeat muistot, traumaattiset kokemukset vain tuholaisina, jotka ovat pilanneet mahdollisuutemme elämässä. Mutta menneisyyden voi nähdä myös toisin.

Menneisyys elämän voimana

Katselin joku aika sitten TV:stä Roseanne-showta. Kome­dioistaan tutuksi tullut näyttelijätär oli kutsunut shown­sa vieraaksi terapeutti-kirjailija Wayne Dyerin. Vieras oli juuri saanut valmiiksi 18. kirjansa, johon hän oli koonnut oman elämänsä kuusikymmentä tärkeintä vaikuttajaa. Kirjan merkkihenkilöinä vilahteli monia kuuluisia nimiä: Jeesus, Buddha, Martin Luther King, Äiti Teresa, Gand­hi jne.

Roseanne kysyi vieraaltaan: ”Kuka on elämäsi suu­rin vaikuttaja?” Hetkeäkään epäröimättä Dyer vastasi:” Hän on oma isäni.” ”Mielenkiintoista”, totesi haastatteli­ja. ”Kerropa vähän isästäsi. Millainen ihminen hän on?”

Isäni oli väkivaltainen alkoholisti, oikea perhetyran­ni. Hän hakkasi lähes päivittäin äitiä ja meitä lapsia. Kun olin viiden ikäinen, isä häipyi kuvioista kokonaan omille teilleen ja jätti perheensä. Keski-ikäisenä miehenä tuli isää ikävä ja lähdin jäljittämään, löytäisinkö hänet jostakin. Vihdoin löysin isän hautakummun ja hautakiven syrjäi­seltä hautausmaalta.”Roseannen suu loksahti auki ja hän parkaisi: ”Miten tällainen väki­valtainen perhetyranni ja perheensä hylkääjä voi olla elä­mäsi tärkein vaikuttaja?”

Dyer antoi mielenkiintoisen vastauksen: ”Juuri kaiken isän aiheuttaman pahan tähden olen joutunut tekemään mielettömästi töitä itseni kanssa. Olen surrut isän tuotta­mia pettymyksiä, itkenyt häneen liittyviä pelkotiloja ja ah­distusta. Olen käynyt läpi isän ja miehen mallia ja kysynyt, haluanko itselleni samanlaisen elämän kuin isällä oli. Vas­taukseni on ollut, etten halua ja kovalla työllä olen kyennyt tekemään elämästäni elämisen arvoista. Juuri isän tuotta­man pahan tähden minusta on tullut se, mitä tänä päivä­nä olen, toisten ihmisten auttaja, terapeutti ja kirjailija. Il­man isää tämä ei olisi koskaan onnistunut.

Mykistävä puheenvuoro. Perinteinen patologisoiva selitysmal­li sanoo, että jos lapsi joutuu kohtaamaan jotakin noin ahdistavaa, hänen elämänsä vaikeutuu ja menee piloille. Dyer väittää päin­vastoin, että juuri sen vuoksi, mitä hän on pienenä kokenut, hän on päässyt elämässä eteenpäin. Mutta helpolla se ei ole tul­lut. Takana on vuosien jopa vuosikymmenten mittainen työ, syväsukellus itseen, ennen kuin haavat ovat alkaneet parantua.

Dyer antaa uskoa siihen, että isojakin traumoja on mahdol­lista korjata. Ne voi tunnetason läpityöskentelyn kautta muut­taa myönteiseksi elämän voimaksi.